Tällä kertaa tartuin uuteen kirjaan vailla minkäänlaisia ennakko-odotuksia, vailla pienintäkään tietoa mitä on luvassa, täysin avoimena uudelle ystävälle. Ainoa, mikä minut kirjan pariin johdatti, oli kirjan nimi: Bospor Express. Nimessä on sana Bospor, joten tämän täytyy jollain tavoin sivuta Istanbulia, ja siinä oli minulle kylliksi yllykettä tähän tarttua. Täytyy varmaan heti alkuun myös häpeillen tunnustaa, etten muista yhtään Antti Tuurin kirjaa aiemmin lukeneeni, mutta tässä korjautuu tuokin puute.
![]()
Bospor Express on kuvaus, jopa pikkutarkka sellainen, Tuurin matkasta Tukholmasta ensin Budapestiin ja sieltä Bospor Express -junalla kohti Istanbulia ja siellä järjestettäviä kirjamessuja, joille hänet on kutsuttu. Löysin kirjailijasta heti piirteen, johon samaistua: hän ei mielellään lennä, on itse asiassa päätynyt käyttämään vain ja ainoastaan muita, maata pitkin meneviä kulkuneuvoja. Hyvä niin, sillä tämäkin tarina olisi toinen, mikäli kirjailija olisi matkansa taittanut reilun kolmen tunnin lennolla - ei siitä lie paljoa jutunjuurta irtoaisi.
Nyt sen sijaan irtoaa, kun Tuuri ottaa lukijan mukaansa matkalle halki Euroopan. Ja tekee sen niin kiireettömästi ja kuvailevasti, että todella tuntee olevansa mukana tuossa jyskyttävässä junavaunussa, meluisilla kaduilla, Istanbulin sokkeloisilla kujilla, Hagia Sofian käytävillä. Sitten joki katosi, juna pysähtyi rinteeseen aivan kuin haukkomaan henkeään, läähätti pitkään. Oltiin jonkin kylän kohdalla, lähimmän talon avoimelta parvekkeelta meille vilkutti pieni poika ja tyttö. Juna pääsi sitten liikkeelle kovin vaivalloisesti, saavutti vuoristoratansa lakipisteen, piristyi heti sen ohitettuaan ja lähti alaspäin rivakkaa vauhtia; viereisellä maantiellä rekat kuitenkin ajoivat yhä ohitsemme, mutta skootterit jäivät jo jälkeemme.
Tämä hidastempoisuus ja lakonisen tarkka kuvailu eivät suinkaan tee kirjasta puuduttavaa, vaan päinvastoin, saa lukijan ahmimaan sivun toisensa jälkeen, maistelemaan ja tuoksuttelemaan kirjailijan maalaamia hetkiä, elämään mukana noissa pienissä arjen tilanteissa ja kohtaamisissa. Tuurin kuivalla huumorilla vienosti höystetyt lauseet saavat hymynkareet lukija kasvoille, huumorilla ei mässäillä vaan sitä tarjotaan pieninä välipaloina, kuin lukijan hoksottimia testaillen.
Istanbulissa Tuuri saa oppaakseen paikallisen kääntäjänsä, joka kierrättää kirjailijaa paitsi esitelmöimässä ja puhumassa, myös kaupungin kaduilla ja ravintoloissa. Paljon Tuuri kiertelee myös yksin, kuljeskelee pitkin Peran kaupunginosan kujia ja Kultaisen Sarven laitamia. Nämä olivat itsellenikin mielenkiintoista antia, sillä vaikka Istanbulissa asuin vuosia, en juuri tuolla seudulla liikkunut. Kuitenkin nyt olin kuin itsekin läsnä kun Tuuri johdatteli halki katujen ja kujien. Heti aamiaisen jälkeen lähdin alas Peran kukkuloilta. Oli kaunis aamu, aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta ja aamun raikkaus tuntui vielä pienillä kaduilla, joita kuljin kohti Kultaisen Sarven rantoja. Vaikka olin monta kertaa kävellyt hotellilta alas rantaan, uusia katuja löytyi, ja niiden varsilta uudet kauppiaat istumassa matalilla tuoleillaan teelasit edessään asiakkaita jo odottamassa.
Antti Tuuri tapaa päivien myötä monia henkilöitä, jotka kukin saavat osansa teksistä. Lukijan onneksi kirjailija jatkaa samaa, tarkan kuvailevaa linjaa, myös henkilöiden kohdalla, ja ottaa meidät mukaan noihin hetkiin. Ilmeisesti hänellekin tuli jonkinmoisena yllätyksenä modernien istanbulittarien ajatukset, kun heidän kanssaan pääsi keskustelemaan muunmuassa naisen ja miehen suhteesta Turkissa. Kaikki kaunottaret keskustelivat nyt innokkaasti siitä, mitä heidän piti miehelle avioliitossa sallia ja mitä vaatia. He olivat kaikki hyvin nuoria ja kauniita ja joivat olutta suoraan pullonsuusta ja polttivat filtterisavukkeita, ja tupakansavu, nuorten naisten kauneus ja niin monien avattujen olutpullojen näkeminen aivan huimasi minua ja jouduin lähtemään hotelliin.
Takaisin Antti matkaa jälleen Bospor Expressin kyydissä, mutta tällä kertaa matka tuntuu lukijasta lyhyemmältä; liekö kirjailija jättänyt paluumatkalta tuokioita kuvaamatta, vai oliko Bospor Expressin matka tällä kertaa hieman tylsempi, matkailija hieman väsyneempi. Tämä kävi ainakin ilmi kohdassa joka itseni yllätti rauhaisan tekstin keskellä - suomalaisenkin miehen kärsivällisyydellä on rajansa, ja se tulee vastaan siinä kun vaimo odottaa miestä saapuvaksi Budapestiin ja mies on lähellä myöhästyä sinne vievästä junasta.
Kirjan kansien sulkeuduttua mieleeni oli piirtynyt uusi, selkeä haave: minäkin haluan kokea tuon saman matkan, haluan madella Bospor Expressillä kohti rakasta Istanbulia, nähdä maissipellot, vuorimaisemat ja ränsistyneet pikkuasemat. Haluan kokea edes murusen siitä, mitä Antti Tuuri, hakea hieman sitä leppoisaa tunnelmaa ja niitä odottamattomia hetkiä matkan varrella.
Odotellessani laskin, että olin ollut tällä matkalla kaksikymmentäkolme päivää; ja olin hengissä.
Kirja: arvostelukappale Antti Tuuri - Bospor Express (Otava 2013)