Teksti suomeksi kuvien alla!
I was born 3 years ago on the streets of Romania. I don't remember much, only that I lost many of my siblings because my mom was too week to feed us, she could barely find any food from dumpsters and backyards. After couple of moths I was all alone, and trying to figure out the hard life of a street animal.
Back then I was called many names. Worthless, Idiot, Useless. I didn't like any of those names, they were always shouted at me with cruel and mean voice. Sometimes I went near people, but quickly I learned that the best thing to do is to avoid them. I learned that they used hands and legs to do bad things. We got kicked, beaten and harmed so many times that I can't even remember. But never, not even once, did I use my teeth against those people. I could have attacked and bitten them but I chose not to. Instead, I went down and tried to be as small as possible, maybe then they would stop and go away... But they always found me.
One day I was catched and taken to small cage. All around me were just more cages and in them so many dogs, just like me. Beaten, hated and taken to that place to die. I couldn't imagine anything worse, but worse it got. Winter came, and we were freezing in zero degrees, under snowstorms and terrible conditions. No food, no water. No meaning for our lives. And many of us didn't make it, especially old ones and puppies. I also wanted to sleep away, but every morning I woke up to this same misery, slowly getting thinner and weaker until there was almost nothing left but fear.
I don't quite understand what happened next. One day a girl came to me and touched caringly my body. I wanted to like it, but I was too scared, too used to be beaten. Then she put her arms around me and carried me away from that cage and that horrible place. I couldn't move or do anything but shake, that's how afraid I was. We were sitting in a car, me and many of my friends, just waiting quietly.
We were taken to this warm place, where people were talking to us with soft voices and touching us caringly. We were given water, food and something that didn't taste so nice - people called it medicine. They washed us and rubbed something to my skin, apparently I had some disease that made all the hair fall off. I didn't mind any of this; I jus waited patiently what would happen. But you know what? Nothing bad happened!
So after couple of days I started to relax. I enjoyed sleeping on a soft bed, for the first time of my life. There was as much food as I wanted to eat, and fresh water to drink. I even got some soft little things they called toys! And my friends, they were happy too. We all got stronger by day, and when spring came we were out playing in the sun and just being happy!
Now I have learned that my name is neither Useless nor Worthless. Now I am called Precious, Sweet Girl and Darling - and always with happy, loving voice. I also learned that a human hand can do so many other things that hurt me. They pet me, they care for me and they make me feel so loved. Why couldn't I have this life earlier? What did I do to make them treat me so horribly? But that is all in the past now. These nice people gave me a promise: never again will someone hurt me or make me suffer.
And today I got The Big News: I have a Home. I will fly to Finland and there will be someone who has promised to love me for the rest of my life, and always be there for me.
And that is all that I ever wanted.
![]()
![]()
And this is me now!
Ja tässä olen nyt!
![]()
This is me couple months ago, when I was rescued from the Public shelter of Giurgiu:
Tässä olen minä joitain kuukausia sitten, kun minut pelastettiin Giurgiun kunnalliselta tarhalta:
And this is me now!
Ja tässä olen nyt!
Hei kaikki! Tässä minun tarinani, toivon, että teistä moni sen lukisi ja kertoisi eteenpäin – tämä on ainoa keino saada minun ja kaltaisteni ääni kuuluviin.
Synnyin kolme vuotta sitten Romanian kaduilla. En muista tuosta ajasta paljoakaan, ainoastaan sen, että moni sisaristani ei selviytynyt. Äitimme oli liian väsynyt, hän ei saanut hankituksi tarpeeksi ravintoa meille kaikille. Jo muutaman kuukauden ikäisenä olin kaduilla yksin, opetellen elämään parhaan kykyni mukaan.
Kaduilla minua kutsuttiin monin eri nimin. Hyödytön, Turha, Arvoton. En pitänyt noista nimistä, ne lausuttiin aina huutaen ja ilkeällä äänellä. Joskus kuitenkin hakeuduin ihmisten lähelle, mutta pian opin ettei se kannata. Meitä katueläimiä potkittiin, hakattiin ja vahingoitettiin niin monin eri tavoin, että en halua sitä edes muistella. Mutta kuitenkaan en koskaan käyttänyt hampaitani hyökätäkseni näitä ihmisiä vastaan. Sen sijaan yritin painautua maahan, olla mahdollisimman pieni ja toivoa, että he jättäisivät minut rauhaan. Mutta yhä uudelleen jouduin heidän pahoinpitelemäkseen.
Eräänä päivänä minut siepattiin ja suljettiin pieneen häkkiin. Kaikkialla ympärilläni oli samanlaisia häkkejä täynnä kaltaisiani koiria, lukemattomat määrät. Hakattuja, vihattuja, tuohon kamalaan paikkaan suljettuina. En uskonut, että asiat voisivat enää pahentua. Tässä olin väärässä. Tuli talvi, ja meidät jätettiin lumimyrskyjen ja pakkasten armoille ilman ruokaa ja juomaa. Ilman tarkoitusta elää. Monet meistä eivät selvinneet, vanhukset ja pennut nukahtivat ikiuneen. Minäkin toivoin pääseväni nukkuessani pois, mutta joka aamu heräsin tuohon samaan kurjuuteen, hitaasti kuihtuen olemattomiin. Pian jäljellä oli vain varjo minusta ja pelko.
En aivan käsitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Häkkiini tuli tyttö, hiljaa minua silittäen. Halusin niin kovin painautua tuota kättä vasten, mutta pelkoni oli liian suuri… Pian hän kuitenkin nosti minut syliinsä ja kantoi pois tuosta kärsimysten paikasta. Minä ja moni ystäväni istuimme autossa, liian pelokkaina edes liikahtamaan. Odotimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Meidät tuotiin lämpöiseen rakennukseen, jossa ihmiset juttelivat meille hellin äänin ja silittivät meitä. Saimme vettä, ruokaa ja jotain pahanmakuista, jota ihmiset kutsuivat lääkkeeksi. Meidät pestiin ja ihooni hierottiin jotain ainetta, minulla oli sairaus joka aiheutti karvojen putoamisen. Minua ei haitannut olla hoidettavana, odotin vain kärsivällisesti mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta tiedättekö mitä? Mitään ikävää ei tapahtunutkaan!
Muutaman päivän kuluttua aloin vähitellen rentoutua. Nautin nukkumisesta pehmeällä sängyllä, se oli elämäni ensimmäinen kerta kun sain moisesta ylellisyydestä nauttia! Sain ruokaa aina kun olin nälkäinen ja raikasta vettä juotavakseni. Ihmiset antoivat minulle myös pieniä pehmeitä juttuja joita he kutsuivat leluiksi! Ystäväni, he olivat yhtä iloisia. Vahvistuimme päivä päivältä, ja kevään tullen olimme iloisia kun pääsimme ulos aurinkoon leikkimään ja riemuitsemaan.
Olen nyt oppinut ettei nimeni ole Arvoton eikä Hyödytön. Nykyään minua kutsutaan nimillä Muru, Rakas ja Aarre – ja aina iloisella, rakastavalla äänellä. Olen myös oppinut, että ihmisen käsi voi tehdä paljon muutakin kuin satuttaa. Minua silitellään, halataan ja rapsutellaan, tunnen itseni niin rakastetuksi. Miksi en ole aina saanut elää näin? Mitä tein ansaitakseni ne kärsimykset joita kohtasin vuosien mittaan? Mutta onneksi tiedän, että tuo kaikki on nyt mennyttä. Nämä hyvät ihmiset lupasivat ettei minua enää kukaan satuta tai laita kärsimään, ei enää koskaan.
Ja tänään minulle kerrottiin Suuri Uutinen: minulle on Koti. Lennän Suomeen, ja siellä on joku, joka on luvannut rakastaa minua lopun ikäni, ja olla aina luonani.
Synnyin kolme vuotta sitten Romanian kaduilla. En muista tuosta ajasta paljoakaan, ainoastaan sen, että moni sisaristani ei selviytynyt. Äitimme oli liian väsynyt, hän ei saanut hankituksi tarpeeksi ravintoa meille kaikille. Jo muutaman kuukauden ikäisenä olin kaduilla yksin, opetellen elämään parhaan kykyni mukaan.
Kaduilla minua kutsuttiin monin eri nimin. Hyödytön, Turha, Arvoton. En pitänyt noista nimistä, ne lausuttiin aina huutaen ja ilkeällä äänellä. Joskus kuitenkin hakeuduin ihmisten lähelle, mutta pian opin ettei se kannata. Meitä katueläimiä potkittiin, hakattiin ja vahingoitettiin niin monin eri tavoin, että en halua sitä edes muistella. Mutta kuitenkaan en koskaan käyttänyt hampaitani hyökätäkseni näitä ihmisiä vastaan. Sen sijaan yritin painautua maahan, olla mahdollisimman pieni ja toivoa, että he jättäisivät minut rauhaan. Mutta yhä uudelleen jouduin heidän pahoinpitelemäkseen.
Eräänä päivänä minut siepattiin ja suljettiin pieneen häkkiin. Kaikkialla ympärilläni oli samanlaisia häkkejä täynnä kaltaisiani koiria, lukemattomat määrät. Hakattuja, vihattuja, tuohon kamalaan paikkaan suljettuina. En uskonut, että asiat voisivat enää pahentua. Tässä olin väärässä. Tuli talvi, ja meidät jätettiin lumimyrskyjen ja pakkasten armoille ilman ruokaa ja juomaa. Ilman tarkoitusta elää. Monet meistä eivät selvinneet, vanhukset ja pennut nukahtivat ikiuneen. Minäkin toivoin pääseväni nukkuessani pois, mutta joka aamu heräsin tuohon samaan kurjuuteen, hitaasti kuihtuen olemattomiin. Pian jäljellä oli vain varjo minusta ja pelko.
En aivan käsitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Häkkiini tuli tyttö, hiljaa minua silittäen. Halusin niin kovin painautua tuota kättä vasten, mutta pelkoni oli liian suuri… Pian hän kuitenkin nosti minut syliinsä ja kantoi pois tuosta kärsimysten paikasta. Minä ja moni ystäväni istuimme autossa, liian pelokkaina edes liikahtamaan. Odotimme, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
Meidät tuotiin lämpöiseen rakennukseen, jossa ihmiset juttelivat meille hellin äänin ja silittivät meitä. Saimme vettä, ruokaa ja jotain pahanmakuista, jota ihmiset kutsuivat lääkkeeksi. Meidät pestiin ja ihooni hierottiin jotain ainetta, minulla oli sairaus joka aiheutti karvojen putoamisen. Minua ei haitannut olla hoidettavana, odotin vain kärsivällisesti mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mutta tiedättekö mitä? Mitään ikävää ei tapahtunutkaan!
Muutaman päivän kuluttua aloin vähitellen rentoutua. Nautin nukkumisesta pehmeällä sängyllä, se oli elämäni ensimmäinen kerta kun sain moisesta ylellisyydestä nauttia! Sain ruokaa aina kun olin nälkäinen ja raikasta vettä juotavakseni. Ihmiset antoivat minulle myös pieniä pehmeitä juttuja joita he kutsuivat leluiksi! Ystäväni, he olivat yhtä iloisia. Vahvistuimme päivä päivältä, ja kevään tullen olimme iloisia kun pääsimme ulos aurinkoon leikkimään ja riemuitsemaan.
Olen nyt oppinut ettei nimeni ole Arvoton eikä Hyödytön. Nykyään minua kutsutaan nimillä Muru, Rakas ja Aarre – ja aina iloisella, rakastavalla äänellä. Olen myös oppinut, että ihmisen käsi voi tehdä paljon muutakin kuin satuttaa. Minua silitellään, halataan ja rapsutellaan, tunnen itseni niin rakastetuksi. Miksi en ole aina saanut elää näin? Mitä tein ansaitakseni ne kärsimykset joita kohtasin vuosien mittaan? Mutta onneksi tiedän, että tuo kaikki on nyt mennyttä. Nämä hyvät ihmiset lupasivat ettei minua enää kukaan satuta tai laita kärsimään, ei enää koskaan.
Ja tänään minulle kerrottiin Suuri Uutinen: minulle on Koti. Lennän Suomeen, ja siellä on joku, joka on luvannut rakastaa minua lopun ikäni, ja olla aina luonani.
Ja tämä on kaikki, mitä koskaan olen halunnut.