Johanna Holmström - Itämaa

Johanna Holmströmin kirja Itämaa jätti jälkeensä oudon tunnelman. Olo oli hieman ahdistunut, hieman ihmettelevä, hieman tyytyväinen siitä, että kirja on kirjoitettu ja että sen olin lukenut. En kyennyt heti edes tänne kirjoittamaan kirjasta, sillä en osannut jäsentää ajatuksiani kirjoitettavaan muotoon. En ollut edes varma kirjan luettuani, kenelle se on kirjoitettu. Onko kyseessä nuorisokirja, aikuistenkirja, fiktiivinen romaani vai muunneltua faktaa. Silti se jäi mieleen, otteet kirjasta vilahtelivat ajatuksissani, lauseita ja sanoja kävin läpi uudelleen mielessäni. Kirjan alkuperäinen nimi, Asfaltsänglar, johtaa ajatuksia hieman oikeaan suuntaan, siihen, mitä saat pian kirjan avattuasi lukea.  Hän ajatteli asfalttienkeleitä. Heidän käsiään parvekkeenkaiteilla, sormia jotka upposivat hiuksiin ja ihoon, osa takertui kiinni kunnes jalka murskasi sormet, osa kapusi yli kiltisti, vapaaehtoisesti. He hyppäsivät jotta pelastuisivat.  

Leilan ja siskonsa Samiran elämä ei ole helppoa. Ei ole helppoa olla nuori, saati elää nuorena perheessä, jossa muslimi-isä yrittää paeta uskontoaan samalla kun suomenruotsalainen äiti uppoaa siihen yhä syvemmälle. Niin syvälle, että se ajaa isän pois kotoa, Samiran turvakotiin ja Leilan yhä suurempaan yksinäisyyteen, etsimään jännityksen tuomaa adrenaliiniä öisiltä kaduilta, nukkumaan puiston penkillä ja juoksemaan parkour-porukan kanssa elämää pakoon. Pahinta on koulu, joka voi olla helvetti kenelle tahansa erilaiselle, mutta Leila on siellä liian erilainen. Niin erilainen, ettei hänen seuraansa kaipaa edes muut kiusatut. Koulun maailma on julma ja ankea, ja omiaan lisäämään kenen tahansa pahaa oloa. Erityisesti hänen, jonka ei ole suomalainen. Tarkkailen naamaani peilistä. Totuus on että olen valkoinen. Olen valkoisempi kuin kaikki muut suomalaiset yhteensä. Verisuonet erottuvat ohimoilla ja silmien alla. Kun riisun puseroni ennen jumppatuntia, muut huutavat että nyt häikäisee. Ja silti Linda ja Pamela löytävät sen ruskeuden. Sen, jonka takia he voivat huutaa "neekerihuora". 

Kirjan alussa Samira on jo sairaalassa, ei enää herää, ei ole antamassa vastausta siihen yhteen kysymykseen jota kaikki miettivät. Mitä tapahtui? Miksi Samira löydettiin tajuttomana porraskäytävässä, kenen seurassa hän oli ollut, mitä oli tapahtunut? Palataan epäkronologisesti taaksepäin, vertaillaan ystävien ja Leilan muistoja, liitetään mukaan skinien mukana pyörivä mies, onko hänellä osuutensa Samiran kohtaloon?

Entä mitä tapahtui perheen äidille, mikä ajoi hänet uskon syvimpiin syövereihin, halveksimaan kaikkea maallista, kampeamaan perhettään mielestään oikealle tielle - kyseenalaisin keinoin, samalla itseasiassa työntäen kaikkia luotaan. Hän käy polvilleen viereeni. Kuin sovitusta merkistä tulevat Aişa ykkönen ja Aişa kakkonen luokseni ja tarttuvat käsivarsiini. Sitten äiti rupeaa kietomaan. Luulen tukehtuvani, niin tiukasti hän kietoo huivia pääni ympärille ja hymisee sahadaa, ja minä yritän rimpuilla itseäni irti, mutta tunnen miten kangasta kiristetään entisestään, aivan kuin pääni räjähtäisi, ja kaikki mustuu, silmissä salamoi, ja kuulen että kiljun.

Lukiessani kirjaa, ja vielä sen loputtuakin, pääni on täynnä kysymyksiä joihin ei kirjan sivut täysin tuo vastauksia. Kirjaa ei voinut jättää kesken, sillä sivu toisensa jälkeen kuitenkin hieman raotti mennyttä, selitti tapahtumia ja johdatti kohti vääjäämätöntä, hämmentävää loppua. Kansien suljettua olo oli rauhaton, ihmettelevä. Kirja jää todellakin mieleen pitkäksi aikaa, ja ajatukset kiitävät omia reittejään. Jo koulukiusaamisen kuvaaminen, sen yksinäisyyden ja eristyneisyyden tunne minkä kirja jättää, on jopa ahdistava. Siihen lisätään roima annos tiukkaa uskonnollisuutta, uskonnosta pakenemista, perheestä irtiottoa ja nuorten kamppailua kohti parempaa huomista. Ja koska kirja keskittyy paljon juuri Leilan kokemuksiin asiasta, luokittelisin sen helposti nuortenkirjaksi. Mutta kaiken tämän lukeminen avaa silmiä keltä tahansa, oli kuvattu sitten kuinka lähellä tai kaukana faktasta hyvänsä. Niinpä suosittelisin kirjaa ihan kaikille, jos ei muuten niin mielenkiinnon vuoksi. Kaikki ei ole toivotonta, ja kurjimmistakin asioista lopulta voi kummuta hieman valoisiakin hetkiä, pieniä pilkahduksia toivosta ja toisenlaisesta tulevaisuudesta. Mutta ei liikaa, ei vain onnellisen lopun vuoksi. Vaan siksi, että niin elämässäkin usein on - sitä kenties sopeutuu, tai muuttuu tai sitten ympäristö tekee sen. Hän sanoi, että saisin itse ottaa vastuun uskonnostani, ja siitä asti olenkin käynyt hänen kanssaan joskus moskeijassa, eikä vain siksi että hän tulisi iloiseksi, vaan koska minäkin olen vähän huolissani omasta sielustani.



Kirja: Johanna Holmström - Itämaa (Otava 2013) arvostelukappale