Kun käsiin vihdoin saa kirjan jota on odottanut, on tunne sanoinkuvaamaton. Ensimmäinen reaktioni oli heittää koko loppupäivä sikseen ja antautua noiden sivujen vietäväksi. Seuraavaksi mieleni huusi ei, ei sitä niin voi tehdä, tähän täytyy keskittyä kunnolla. Niinpä kuuntelin jälkimmäistä ääntä ja säästin kirjan siiheksi, kun talo oli hiljainen ja muu perhe unten mailla. Tuona yön hetkenä otin peiton, pari riviä suklaata, kasan tyynyjä sekä tämän aarteen: Reeta Paakkisen uunituoreen kirjan Kotona Istanbulissa - tositarinoita Turkista.
Lähdin matkaan vuoden 1998 Istanbulista: nihkeän hektisestä, mystisestä, kaoottisesta ja suomalaistytölle täysin uudesta kaupungista. Kaupungista, josta ystävät ja sukulaiset olivat nuorta Reetaa varoitelleet - siellä alistetaan naisia ja kaupustellaan joka kulmassa.Uutiskuvissa vilahtelivat mustakaapuiset naiset ja rähjäiset slummit. Todellisuus osoittautui kuitenkin heti toisenlaiseksi: Helsinkiläisestä muotiliikeestä ostamani hame oli aivan liian vanhoillinen. Se tuli korvata ensitilassa lyhyemmällä kynähameella. Kengät vaihtuivat sandaaleista siroihin avokkaisiin, T-paidat värikkäisiin narutoppeihin. Mikä oli tämä maa, josta Suomessa oli uutisten ja turistien kertoman perusteella saanut niin toisenlaisen kuvan? Kun kadulla ei miehet olekaan vaalean suomalaistaisen kimpussa, vaikka tämä oli asia josta jokainen muisti varoittaa? Naiset eivät olleetkaan kietoutuneita huiveihin, vaan vartalonmyötäisiin, niukkoihin vaatteisiin? Tasa-arvo onkin sitä, että mies maksaa ravintolassa laskun?
Vaikka suomalaistytön vaatteet ovat vaihtuneet niukempaan ja modernimpaan, vastassa on aina uusia ihmetyksen aiheita kodissa käyvästä siivoojasta oman arvonsa tunteviin istanbulilaisnaisiin. Entä mitä tapahtuu, kun talonmiehen yksityiselämästä alkaa vahingossa paljastua likaisia yksityiskohtia? Ja jotain kummaa käy kirjeille, kun ne eivät ulkomaalaisia vastaanottajiaan koskaan tavoita. Autonpesu talon parkkipaikalla ei saa kannatusta, mutta parvekkeen maalaus herättää ihmetyksen sekaista kunnioitusta. Reeta johdattaa lukijan läpi kommellusten, vastoinkäymisten ja ihmetysten, matkalla aikuisuuteen tässä uudessa kotimaassaan.
Kappale toisensa jälkeen pääsemme seuraamaan Reetan sukellusta Turkkiin, sen kulttuuriin, sen kauniisiin ja rumiin kasvoihin. Toimittajana hän pääsee tutustumaan lähimaihin työmatkoillaan: kirjassa matkustetaan niin Pohjois-Irakiin, Pohjois-Kyprokselle kuin Ben Alin ajan Tunisiaankin. Historiaa kammoksuvien ei kannata hätkähtää: vaikka Reeta on kirjoittanut myös historiallisista faktoista johdatellessaan meitä lukijoita myös hieman syvemmin yksityiskohtiin, eivät nämäkään kappaleet vilise vuosilukuja tai sisällä yhtään muita kappaleita vähempää huumoria - siinä onkin mielestäni kirjan kerronnan jouhevuuden salaisuus. Politiikka, historia, kokemukset ja kuullut tarinat nivoutuvat vahvasti yhteen kuin kaunis turkkilainen punos, muodostaen kokonaisuuden joka raottaa maata sellaisellekin, joka ei siellä koskaan ole käynyt.
Kirjassa koetaan yhdessä Reetan kanssa vuoden 1999 maanjäristys, vietetään uhrijuhlaa, lounastetaan Libanonin pääministerin kanssa, ymmärretään miksi Suomi on pullollaan kebabia ja yritetään ymmärtää etelärannikon naistennaurattajia.
Kirjan myötä sukellan Istanbulin ja Turkin niin kovin tuttuihin tapoihin, paikkoihin ja kulttuuriin. Lähes lakkaamatta nyökkäilen ja hymyilen: juuri noin, aivan, tuon olisin itsekin halunnut kertoa ihmisille, upeasti osattu vangita Istanbulin syke, pulssi ja henki. Luen ahmien, kuinka Reeta tutustuu turkkilaisuuteen äidin kanssa television juoruohjelmia katsellen, kieltä oppien ja rohkeasti tilanteisiin heittäytyen. Ei ulkomaalaisena, vaan suoraan kulttuuriin heittäytyvänä turkkilaisen perheen jäsenenä. Aikuistuen tämän uuden kulttuurin keskellä, työskennellen Turkin suurimmalle sanomalehdelle. Hän kertoo elämästä sisältä päin, mutta suomalaisin silmin. Ei sokeana kummallekaan kulttuurille, ei ketään mielistellen tai asioita kaunistellen. Tapahtumista kerrotaan huumorilla höystettynä, mutta tiukkoihin faktoihin perustuen - politiikan toimittajalta tuskin muuta voisi odottaakaan. Rehellisyys, suorselkäisyys ja paikoitellen jopa inhorealistisuus ovat kirjan punainen lanka.
Kirjoittaja kertoo, ettei hänen ole tarkoituskaan käsitellä koko Turkkia, sen ongelmia tai puutteita - ei siksi, että haluaisi olla tekopyhä ja sulkea näiltä silmänsä, vaan siksi, etteivät nämä ole henkilökohtaisesti hänen elämäänsä koskettaneet. Kirjasta on siis turha hakea yleispätevää opasta turkkilaisuuteen tai istanbulilaisuuteen: havaintoni ja mielipiteeni eivät päde kaikkiin Istanbulin, saatika Turkin, asukkaisiin. Turkissa on monia elämäntyylejä ja -arvoja, ja tässä kirjassa kuvaillut ovat vain osa niistä. Kirjani on myös vallitsevia ennakkoluuloja vastaan suunnattu kertomus, joka pyrkii lääkitsemään Turkin arkielämään liittyvää tiedon puutetta. Kotona Istanbulissa on myös katsaus itäisen Välimeren menneisyyteen ja joihinkin siihen liittyviin ristiriitoihin.
Toivon, että jokainen vieraasta kulttuurista, Istanbulista, Turkista, turkkilaisuudesta, naisista, historiasta, politiikasta tai elämästä yleensä kiinnostunut tämän kirjan käsiinsa hankkisi ja läpi lukisi. Viimeisille sivuille saakka luin kirjaa hymynkare kasvoillani, mutta kannet suljin kyyneleet valuen. Tuon kaiken jälkeen Reetan elämään saapui odottamatta jotain, joka muutti kaiken. Itkin helpotuksesta ja onnesta. Menin heti nukkumaan, jotta huominen koittaisi mahdollisimman pian.
